maanantai 22. syyskuuta 2014

Maanantaimietteitä

Mieitin tässä yhtenä päivänä, että koulun alkamisesta tulee tällä viikolla kuluneeksi jo kolme viikkoa. Siitä syyskuun ensimmäisestä viikosta lähtien olen mennyt melkein koko ajan nelos- tai vitosvaihde päällä. Eilen illalla se jotenki loksahti mieleen, että aika kovaa vauhtia meikäläinen on mennyt ja yrittänyt saada koulusta kiinni jälleen kesätauon jälkeen. Motivaatio liikunnan ja terveellisen syömisen suhteen ovat olleet skaalassa 1-10 numero 11, kun taas se sama motivaatio käsitöiden suhteen samassa skaalassa on ollut aivan siellä alapäässä. Pointti siinä eilisillan pohdinnassa oli se, että minun olisi ehkä ihan hyvä vetää sitä käsijarrua jo tässä vaiheessa ja ottaa pari iltaa aivan rennosti tekemättä mitään järkevää. Pitäähän minun ehtiä toipuakin aina väliin, ettei loppukädessä tule liian suuri romahdus. Se on se minun iänkaikkinen dilemmani; jos otan rennosti siinä merkinnässä, etten tee mitään, siis laiskottelen, olen huono ihminen. Jos taas saan paljon aikaseksi olen hyvä ihminen, jota muut voi arvostaa. Tämä mietintätapani on aivan idioottimaisen järjetön, vai mitä te sanotte? Muilla samanlaisia ajatuksia itsestään? Eihän se ihmisarvo perustu siihen mitä teemme ja saamme aikaseksi. Kaikkihan me olemme saman arvoisia ihmisiä, taustastamme ja ammatistamme huolimatta mainitakseni muutaman esimerkin. Minun mielestäni ihmisarvo perustuu myös siihen keitä me olemme siellä ulkoisen kuoremme alla. Älä siis tuomitse ihmistä sen perusteella mitä hän tekee tai miltä näyttää, vaan sen perusteella kuka hän on sisimmissään. En sano sen olevan helppoa, mutta se on ainakin ajatuksen arvoinen.
     Siis mikä on tämän postauksen pointti? Se, että olisi hyvä löytää se kultainen keskitie tekemisen ja toipumisen välillä. Pitää kuitenkin muistaa, ettei tekeminen määrittele ihmisarvoamme vaan se sama perusarvo, joka jokaisella ihmisellä on, sekä keitä olemme sisimmissämme.

-Matilda

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti